Muu­tim­me Ouluun ja lak­ka­sim­me suo­rit­ta­mas­ta elä­mää

Hyvät mat­kus­ta­jat, las­keu­dum­me het­ken kulut­ta Ouluun. Moni kyse­lee vähän nau­res­kel­len, että noh, mil­täs nyt Oulu tun­tuu sen-ja-sen jäl­keen. Aika hyväl­tä tun­tuu, tie­dok­si vaan.

Kar­ri­koi­den noin se meni, muu­tim­me ”hips­te­riy­den” yti­mes­tä Hel­sin­gin Kal­lios­ta, ulko­maan mut­kan kaut­ta Ouluun ja tar­kem­min ottaen Kel­lon kylään.

Tämän Oulun tytön vii­mei­seen rei­luun 15 vuo­teen on mah­tu­nut useam­pia mai­se­man vaih­dok­sia. Mut­ta mikä saa maa­il­man­mat­ka­lai­sen palaa­maan syn­nyn­si­joil­leen?

Asia, min­kä olin jo vuo­sien ajan pan­nut mer­kil­le kotiin­ko­tiin tul­les­sa, oli se vah­va, fyy­si­nen hyvän olon ja rau­hal­li­suu­den tun­ne, joka tul­vah­ti kehoon Oulun­sa­lon maan­ka­ma­ral­le las­keu­dut­taes­sa.
Pie­nes­tä ruu­dus­ta näky­vät meri, sit­ten pel­lot, syvän vih­reä met­sä ja lopul­ta Papin­jär­vi. Usein hie­man kirp­sa­kam­pi ilma kuin läh­tö­pääs­sä, ter­veh­ti kotoi­sas­ti len­to­ko­nees­ta ulos astu­nut­ta. Syvä huo­kaus ja syk­keen väli­tön rau­hoit­tu­mi­nen.

Kaik­ki jär­jes­tyy, elä hät­täi­le.

Ouluun muut­to ei tun­tu­nut ulko­maan vuo­sien jäl­keen miten­kään isol­ta pää­tök­sel­tä.
Glo­baa­lis­sa pers­pek­tii­vis­sä ei ole mitään väliä, asut­ko Kel­los­sa, Oulun kes­kus­tas­sa, Haka­nie­men torin kupees­sa vai Espoos­sa.

Arki on joka pai­kas­sa arkea ja net­tiyh­teys mah­dol­lis­taa mei­dän per­heen työn­teon mis­tä vain. Mut­ta Ouluun muu­ton myö­tä meil­le on ihmeen­kau­pal­la ilmaan­tu­nut aikaa har­ras­taa enem­män.
On tie­tys­ti lap­sen­lik­ko­ja enem­män, mut­ta vuo­ro­kau­des­sa tun­tuu myös ole­van tun­te­ja joten­kin enem­män ja yleis­tä kii­reen tun­tua vähän vähem­män.

Kou­kut­ta­vat lumi­puu­hat

Tal­vi­sin ja keväi­sin hiih­däm­me lähi­la­duil­la kum­pui­le­vas­sa Vir­pi­nie­mes­sä tai vähän tasai­sem­paa baa­naa Heru­kan ja Auran­ma­jan välil­lä tai mikä paras­ta, meren jääl­lä.

Miten mah­ta­vaa on hiih­tää hie­man lii­an kovas­sa pak­ka­ses­sa, kuun­nel­la podcas­tien sijas­ta lumen narah­te­lua suk­sen alla ja mikä paras­ta, lähes ainoa­na ihmi­se­nä?

Ei ole kil­pai­lua tai ohit­te­lua, ei varus­tei­den ver­tai­lua. Minä, suk­set, epäs­port­ti­nen ano­rak­ki ja sie­rai­miin jää­ty­neet nenä­kar­vat ja juu­ri aurat­tu latu, jon­ka saan kor­ka­ta.

Tal­ven toi­nen kes­to­suo­sik­ki­har­ras­tus – kuu­le­ma­ni mukaan mui­den­kin paluu­muut­ta­jien kes­kuu­des­sa – on lumi­työt.

Ah, mikä autuus ja onni, rai­va­ta aamuin ja illoin piha lumes­ta.

Rehel­li­syy­den nimis­sä täy­tyy toki sanoa, että lumen­luon­nin hoh­dok­kuus­käy­rä las­kee jyr­käs­ti sii­nä koh­den, kun ete­läs­sä lei­vo­taan ensim­mäi­siä rapar­pe­ri­pii­ra­koi­ta.

Oulun salai­suus?

Kesäl­lä ja näin alkusyk­sys­tä har­ras­tam­me edel­leen ruo­hon­leik­kuu­ta, met­sis­sä samoi­lua, ulko­pa­de­lia, pyö­räi­lyä ja kas­vi­maan tal­vi­te­loil­le lait­toa.

Olen yrit­tä­nyt opis­kel­la uusia sie­ni­la­je­ja, saan mie­li­hy­vää täyt­ty­väs­tä mar­ja­san­kos­ta sekä isoim­mas­ta omas­ta tal­vi­kur­pit­sas­ta, jon­ka olen iki­nä itse saa­nut kas­va­tet­tua.

Kuten moni muu­kin per­he näin koro­na-aika­na, myös me olem­me saa­neet per­heen­li­säys­tä kar­va­pal­le­ron muo­dos­sa. Inno­kas­ta jänis­ten jäl­kien nuuh­ki­jaa on ulkoi­lu­tet­tu ahke­ras­ti lähi­met­sis­sä tutus­tu­mas­sa tule­vien vuo­sien työ­mai­hin.

Met­säs­tys­har­ras­tus pää­see uusil­le ulot­tu­vuuk­sil­le siis ensi syk­sy­nä!

Vaik­ka kyl­lä­hän pää­kau­pun­ki­seu­dul­la­kin luon­toon ja met­sään pää­see oikein hie­nos­ti halu­tes­saan, niin vas­ta Ouluun muu­ton myö­tä mei­dän per­heem­me har­ras­tuk­set ovat pit­käl­ti siir­ty­neet ulko­ti­loi­hin.

Kos­ka luon­to tulee käy­tän­nös­sä kotio­vel­le ja ladul­le pää­see tal­vel­la aina halu­tes­saan, pois­tuu sii­tä­kin tiet­ty suo­rit­ta­mi­sen pai­ne. Ehkä se juu­ri on Oulun salai­suus.

Elä­mää ei suo­ri­te­ta, vaan ele­tään.

Teks­ti ja kuvat: Maria Vuo­ren­so­la