Puo­li vuot­ta paluu­muut­ta­ja­na – mil­tä Oulus­sa asu­mi­nen on tun­tu­nut?

Niin koit­ti loka­kuu ja puo­li vuot­ta sii­tä, kun muut­toau­to ajoi Kal­lios­ta Ouluun. Muut­to­pää­tök­sen teh­tyäm­me ase­tet­tiin mie­hen kans­sa hen­ki­sek­si taka­ra­jak­si puo­li vuot­ta, että kat­sel­laan sen ajan pai­neet­ta mil­tä Oulus­sa asu­mi­nen tun­tuu.

Jos ikä­vä Hel­sin­kiin on kova eikä muu­tos tun­nu hyväl­tä puo­len vuo­den jäl­keen, voim­me aina pyör­tää pää­tök­sem­me ja pala­ta. Näin ensim­mäi­sen kuu­den kuu­kau­den jäl­keen täy­tyy kui­ten­kin sanoa, että Oulu on yllät­tä­nyt mei­dän monin tavoin posi­tii­vi­ses­ti ja täl­lä koke­muk­sel­la on meil­le vie­lä pal­jon annet­ta­vaa.
Pal­jon on elä­mäs­sä muut­tu­nut, mut­ta muu­tos on ollut meil­le hyväk­si.

Olen jaka­nut koko ensim­mäi­sen puo­li­vuo­ti­sen ajan Ins­ta­gram-tilil­lä­ni aja­tuk­sia, koke­muk­sia ja tun­nel­mia paluu­muu­tos­ta. Mil­tä kau­pun­ki on tun­tu­nut vuo­sien jäl­keen, mil­lais­ta asu­mi­nen tääl­lä on ja mitä kaik­kea iha­naa odot­ta­ma­ton­ta se on tuo­nut tul­les­saan, yllä­tyk­siä­kin. Täs­sä pos­tauk­ses­sa pie­ni yhteen­ve­to sii­tä, mil­tä Oulus­sa asu­mi­nen on tun­tu­nut paluu­muut­ta­jan sil­min.

Arjen help­pous yllät­ti

Isoin muu­tos meil­le pää­kau­pun­gin vils­kees­tä Ouluun pala­tes­sa on ollut huo­ma­ta, että arki ja päi­vit­täi­nen elä­mä tun­tuu hel­pol­ta ja mut­kat­to­mal­ta.

Sii­hen on var­mas­ti monia teki­jöi­tä, ja yksi niis­tä on ollut ker­ros­ta­los­ta muut­ta­mi­nen oma­ko­ti­ta­loon maan tasal­le. Kal­lion vilk­kaim­mas­ta syk­kees­tä lähiön rau­haan.

En ollut osan­nut arva­ta kuin­ka huo­jen­ta­vaa oli­si käy­dä esi­mer­kik­si mar­ke­tis­sa teke­mäs­sä ruo­kaos­tok­set ja las­ta­ta ne suo­raan etuo­ves­ta etei­seen ilman his­se­jä, tai pääs­tää lap­si aamul­la omal­le pihal­le leik­ki­mään ilman koko poru­kan puke­mis­ta ulos ja erik­seen puis­toon ulkoi­le­maan. Mon­ta ker­taa kesäl­lä istuin tun­ti­kau­pal­la teras­sil­la aamu­tak­ki pääl­lä ja kah­vi­kup­pi kädes­sä nau­tis­kel­len kesä­aa­muis­ta samal­la kun lap­si leik­ki naa­pu­rin las­ten kans­sa pihal­la tou­hu­ten. Se oli ihan paras­ta.

Kii­reet­tö­myy­den tun­ne syn­tyy var­mas­ti myös väli­mat­kois­ta, jot­ka Oulus­sa ovat todel­la lyhyi­tä. Olen huo­man­nut täs­sä puo­len vuo­den sisäl­lä, että olen jat­ku­vas­ti ajois­sa joka pai­kas­sa, sil­lä ole­tan auto­maa­tiol­la että mat­kaan menee kau­em­min.

Oulun ihan joka kolk­kaan tun­tuu pää­se­vän vähin­tään 20 minuu­tis­sa. Se on ollut yllät­tä­vän rau­hoit­ta­vaa mie­lel­le, sii­nä mis­sä Hel­sin­gis­sä olin yleen­sä aina vii­me tipas­sa ja hiki hatus­sa juok­se­mas­sa mil­loin päi­vä­ko­dil­le, mil­loin pala­ve­riin ja mil­loin mihin­kin tref­feil­le, joh­tuen toki myös omas­ta pahas­ta tavas­ta läh­teä lii­an myö­hään liik­keel­le kau­pun­gin ruuh­kiin ja väli­mat­koi­hin näh­den.

Oulus­sa tun­tuu myös joten­kin kum­mas­ti ole­van lisä­tun­te­ja vuo­ro­kau­des­sa. En ole vie­lä­kään ihan pääs­syt kär­ryil­le mis­tä se joh­tuu, mut­ta näin se vain on. Olen hyvä haa­li­maan itsel­le­ni pro­jek­te­ja niin töi­den, kuin opin­to­jen­kin osal­ta niin aika ei ole kui­ten­kaan käy­nyt pit­käk­si vaan ehkä juu­ri Oulu on mah­dol­lis­ta­nut nämä kaik­ki innos­ta­vat pro­jek­tit rau­hal­laan.

Help­pou­teen ja kii­reet­tö­myy­teen meil­lä vai­kut­taa tie­tys­ti myös laa­ja tuki­verk­ko tääl­lä poh­joi­ses­sa, mis­tä seu­raa­vak­si lisää.

Per­heen lähei­syys tuo iloa ja tur­vaa

Ehdot­to­mas­ti isoin rik­kaus meil­le on ollut Oulus­sa asu­va per­he ja lähei­set.

Meil­lä on tääl­lä laa­ja tuki­ver­kos­to, sekä mie­he­ni että oma suku­ni asu­vat tääl­lä ja paras­ta Oulus­sa asu­mi­ses­sa onkin ollut hei­dän näke­mi­sen­sä useam­min ja hel­pom­min kuin ennen. Miten val­ta­van kii­tol­li­nen voi­kin olla sii­tä, että per­heen­jä­se­net saat­ta­vat kur­va­ta kah­vil­le pihaan spon­taa­nis­ti tai hakea lap­sen välil­lä päi­vä­ko­dis­ta puo­les­tam­me.

Isoa iloa on tuo­nut myös lap­sen onni iso­van­hem­pien läs­nä­olos­ta, sii­tä että pää­see välil­lä mum­mu­jen ja pap­po­jen kans­sa tou­hua­maan heil­le tär­kei­tä omia jut­tu­ja vaik­ka ihan muu­ta­mak­si tun­nik­si­kin arjen kes­kel­lä. Miten iha­nal­ta tun­tuu, kun eläk­keel­lä ole­va isä­ni tai anop­pi­ni halua­vat antaa omaa aikaan­sa pik­kui­sel­le, ja sydän sulaa kun hän sil­mät tuik­kien saa­puu kotiin ja ker­too seik­kai­luis­taan hei­dän kans­sa.
Olen myös itse naut­ti­nut isos­ti sii­tä, kun voin viet­tää aikaa omien rak­kai­den per­heen­jä­sen­ten kans­sa, käy­dä sis­ko­jen kans­sa tans­si­tun­nil­la, koka­ta isol­le per­heel­lem­me illal­lis­ta, ottaa sis­kon­ty­tön yöky­lään tai suun­ni­tel­la lap­sel­le synt­tä­rei­tä mihin lähes koko suku pää­see täl­lä ker­taa pai­kal­le.

Pie­nem­mät elin­kus­tan­nuk­set – enem­män tilaa kotiin

Tämä toki tie­dos­tet­tiin kaik­ki ne vuo­det Hel­sin­gis­sä asues­sam­me ja ensim­mäis­tä omis­tusa­sun­toa siel­tä hank­kies­sam­me että hin­ta­ta­so asu­mi­ses­sa ja elä­mi­ses­sä on tääl­lä poh­joi­ses­sa täy­sin eri luok­kaa, mut­ta vas­ta muut­taes­sa se kon­kre­ti­soi­tui omal­la koh­dal­lam­me.

Vii­mei­sin asun­tom­me Hel­sin­gis­sä oli 74-neliöi­nen kol­mio Kal­lios­sa, kau­nis jugen­da­sun­to ilman par­ve­ket­ta tai sau­naa. Tuol­lai­ses­ta asun­nos­ta Hel­sin­gis­sä saa kuu­kau­des­sa mak­saa jo aika mojo­van sum­man lai­nan­ly­hen­nys­tä pan­kil­le.

Tuon asun­non myy­tyäm­me, löy­sim­me Oulus­ta rei­lu 120-neliöi­sen eril­lis­ta­lon omal­la pihal­la joen ran­nan tun­tu­mas­ta ja asu­mis­kus­tan­nuk­sem­me pie­ne­ni­vät lähes puo­lel­la, mikä tun­tuu aika mer­kit­tä­väs­ti. Hel­sin­gis­sä täl­lai­nen asun­to oli­si mak­sa­nut saman­kal­tai­sel­la sijain­nil­la veden lähis­töl­tä noin 300 000 euroa enem­män.

Oma piha, sau­na ja kodin­hoi­to­huo­ne on asioi­ta, jot­ka var­mas­ti monel­le oulu­lai­sel­le on ollut aina itses­tään­sel­vyys, mut­ta meil­le ne on ollut täyt­tä luk­sus­ta vii­mei­set kuusi kuu­kaut­ta.

Kesäl­lä heh­ku­tet­tiin joka päi­vä sitä iha­nuut­ta, mil­tä tun­tuu kun voi etä­päi­vä­nä lou­nas­taa omal­la teras­sil­la tai juo­da aamu­kah­vit ulko­na var­pai­sil­leen aurin­gon pais­taes­sa ensim­mäi­siä sätei­tään. Sau­na maa­nan­tai-ilta­na len­kin jäl­keen on ren­tout­ta­vin­ta mitä tie­dän, ja kodin­hoi­to­huo­ne nyt vaan puh­taas­ti luk­sus­ta, kun saa vaa­te­huol­lon ulkois­tet­tua yhteen huo­nee­seen.

Toteu­tet­tiin myös tänä kesä­nä haa­ve omas­ta kas­vi­maas­ta, ja nyt syk­syl­lä istu­tin ensim­mäi­sen kuk­ka­penk­ki­ni sekä ruusu­pus­kan pihal­le odot­ta­maan ensi kevät­tä ja kuk­ki­mis­ta.

Ja Oulu­jo­ki, sen lähei­syy­des­sä asu­mi­nen on mah­dol­lis­ta­nut yhden ison unel­ma­ni – aamu­tak­ki pääl­lä pulah­duk­set kyl­mään veteen. Nämä ovat sel­lai­sia asioi­ta, että olen täs­sä vii­mei­sen puo­len vuo­den aika­na usein nipis­tä­nyt itseä­ni että voi­ko tämä olla tot­ta­kaan? Niin mie­let­tö­män iha­nal­ta tämä kaik­ki on tun­tu­nut.

Arki rul­laa Oulus­sa

Puo­len vuo­den aika­na meil­le on muo­dos­tu­nut omat työ­ru­tii­nit mie­hen olles­sa fyy­si­ses­ti töis­sä Oulun kes­kus­tas­sa, ja minun pyö­rit­täes­sä ver­kos­sa hyvin­voin­nin verk­ko­kaup­pa Mins­kaa omal­ta työ­huo­neel­ta kotoa käsin.

Lap­si on sopeu­tu­nut iha­nas­ti uuteen per­heo­mis­tei­seen päi­vä­ko­tiin, ja yksi päi­vän koho­koh­dis­ta on ollut hakea hänet päi­vä­ko­dis­ta ilta­päi­vi­sin joen vart­ta pit­kin pyö­räl­lä. Mat­kal­la ei nimit­täin ole ainoi­ta­kaan lii­ken­ne­va­lo­ja – en vie­lä­kään käsi­tä miten se voi olla mah­dol­lis­ta.

Ollaan löy­det­ty myös omat mie­lui­sat har­ras­tuk­sem­me jokai­sel­le meis­tä, ja Oulun pal­ve­lui­ta­kin pääs­ty tes­taa­maan pik­ku­hil­jaa enem­män ja enem­män. Vii­kon­lo­put kulu­vat lep­poi­sas­ti kyläil­len per­heen ja ystä­vien luo­na puo­lin toi­sin, har­ras­tuk­sis­sa, ulkoil­les­sa, kok­kail­les­sa ja sau­noes­sa – iha­naa, taval­lis­ta ja rau­hal­lis­ta perus­e­lä­mää.

Seu­raa­vak­si odo­tam­me innol­la mitä Oulun tal­vi tuo tul­les­saan – eni­ten olen fii­lis­tel­lyt hiih­tä­mis­tä, lumi­leik­ke­jä lap­sen kans­sa, punai­sia pos­kia kirp­sa­kas­ta pak­ka­ses­ta ja lumen kolaa­mis­ta omal­ta pihal­ta.
Kii­tos Oulu, olet anta­nut meil­le pal­jon – ennen kaik­kea tilaa ja rau­haa taas olla läs­nä toi­sil­lem­me ja per­heel­lem­me.

Teks­ti: Hen­na Perk­kiö
Kuvat: Vii­vi Mah­la­kaar­to